Sanoista ja ymmärtämisestä

Lueskelen parhaillaan mielenkiintoista, neurologi Oliver Sacksin kirjoittamaa, Seeing voices -nimistä kirjaa. Kirja kertoo kuuroista ihmisistä, sekä siitä, miten keskeinen asema kielellä on ajattelumme kehittymisessä.

Kieli ei synny aivoissa luonnostaan ilman ulkopuolista apua. Se on pikemminkin kulttuurimme tulos. Sanat viittaavat aina johonkin. Ensin on oltava kokemus jostain ja sen jälkeen sen voi nimetä. Ja jotta asioista voitaisiin viestiä, niin näiden nimien on oltava yhteisesti sovittuja. Tällä tavoin on tullut mahdolliseksi siirtää tietoa myös sukupolvelta toiselle.

Syntymäkuuroilla ihmisillä ei voi olla minkäänlaista kokemusta äänistä, eikä siten myöskään puhutusta kielestä. Heidän on siis nimettävä kokemuksena muilla tavoin. Pienten lasten aivot ovat erityisen herkät kielenoppimiselle. Olisikin tärkeää, että kuurous tunnistettaisiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta vanhemmat voisivat alusta asti viestiä lapsensa kanssa viittomakielellä. Noin puolen vuoden iässä lapsi alkaa tavallisesti jokellella. Jokeltelu sisältää ympäristössä käytetyn kielen äänteitä tai viittomakielen tapauksessa viittomia. Ilman tältä pohjalta kehittyvää kieltä lapsen maailma on vaarassa jäädä pelkkien havaintokokemusten varaan.

Syntymäkuurot ihmiset, jotka eivät ole oppineet mitään kieltä aikuisikään mennessä ovatkin useimmiten lahjakkaita visuaalisissa tehtävissä kuten esimerkiksi piirtämisessä. Heidän abstraktiajattelunsa on kuitenkin kehittymätöntä. Useimmat heistä eivät osaa yleistää asioita ja esimerkiksi aikamääreiden käsittäminen ei onnistu. Myös kysymysten käsittäminen kysymyksiksi on heille hankalaa. Sen sijaan ihmiset jotka ovat jo varhain omaksuneet äidinkielekseen jonkin viittomakielen myös ajattelevat sen avulla täysin sujuvasti. Sekä abstrakteja, että konkreettisia asioita.

Jokainen ihminen viittaa käyttämillään sanoilla aina omiin subjektiivisiin kokemuksiinsa. Käsityksemme esimerkiksi kissoista on muotoutunut sen kautta, että olemme joskus nähneet kissan. Tämän jälkeen joku (yleensä äiti tai isä) on nimennyt tämä kokemuksen. Konkreettisista asioista kommunikoidessa tulee harvoin vastaan ongelmia, mutta mitä abstraktimmista asiasta on puhe, sen suurempi on myös väärinymmärryksen vaara. Sana ”kissa” on siis aika turvallinen. Se herättää meissä useimmissa ilmeisesti hyvin samankaltaisen mielikuvan. Kokemuksemme tästä (useimmiten) karvaisesta eläimestä ovat siis olleet riittävän samanlaiset, jotta siihen voidaan viitata tällä yhdellä sanalla. Sen sijaan sanat ”elintaso” ja ”hyvinvointi” ovat jo paljon haasteellisempia. Molemmat sanat vilisevät mm. poliittisessa keskustelussa tuon tuostakin ja niitä käytetään myös jos jonkinmoisten asioiden perusteluina. Vaan kuinkahan monella meistä on samanlainen mielikuva noiden sanojen sisällöstä? Ne siis vaativat jo paljon enemmän määrittelyä, jotta niiden pohjalta voidaan käydä mielekästä keskustelua.

Viestin välittymisen kannalta se, mihin sanoilla viitataan, on kuitenkin tärkeämpää, kuin se, mitä sanoja tarkalleen ottaen käytetään. Riittää, että toinen lopulta tavoittaa sen mihin on haluttukin viitata. Kasvokkain puhuessa ilmeet, eleet ja äänensävy ohjaavat kuulijan ajatusta oikeaan suuntaan. Kirjoitetussa kielessä näitä ei ole ja siksi väärinymmärryksen vaara on suurempi. Toki tällöinkin rivien välistä voi lukea paljon.

On mahtava tunne, kun kokee, että toinen ihminen ymmärtää minua täysin. Tai kun itse koen ymmärtäväni toista ihmistä. Tällöin oman erillisyyden tunne on hetkeksi poissa ja ollaan samalla aallonpituudella. Käyttämämme kieli on keskeinen väline tämän päämäärän saavuttamisessa ja siihen kannattaa siis kiinnittää huomiota. Vielä sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että taustalla on molempien osapuolien vilpitön tahto ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

"Better than a thousand hollow words, is one word that brings peace."

-Buddha